Elämää ei sen enempää

Blaah, vettä sataa ulkona ja muutenkin tuntuu jo niin syksyltä. Tuntuu jo että kesäheltaistäkin on jo kuisuus aikaa. Mulle sopisi ihan hyvin että nyt alkaisi uusi kesä, eikä pitkää talvea. No kaipa tähänkin taas tottuu ja se on kivaa että kohta voi alkaa odottaa joulua. Joulu on ihanaa aikaa, se on ihan mun juttu.
Uskokaa tai älkää, täällä on taas yksi ihminen, joka kärsii kipeästä peukalosta. Tällä kertaa se ei ole mieheni, vaan rakas lapseni 2,5v. Lauantaina olivat iskän kanssa ulkoilemassa, kun kaksoset olivat menneet leikkimään vajaan. Siellä oli sitten iso pajavasara tipahtanut pojan sormelle, niin että sormen pää oli murtunut ja yksi ommelkin tarvittiin että sormi saatiin kurottua takaisin kiinni. Huoh! Kaikkea sitä nyt sattuukin.

Minä olin sillä aikaa estevalmennuksessa Suskun kanssa kun isä ja poika istuivat päivystyksessä. Jos kotona ei mennyt ihan putkeen, niin meillä hevosen kanssa sujui hyvin! Susku hyppäsi hienosti. Oli innostunut, reipas ja kuuliainen. Sen hyppytyyliä js luonnetta kehuttiin kovasti.  Olisi jopa varteenotettava vaihtoehto ihan estekisoihinkin. Minä tietysti huuli pyöreänä kuuntelin ja ihmettelin, miten mun vaatimattomasta puskaratsusta nyt niin hieno hevonen on tullut. Todella kiva tietysti kuulla tuollaisia asioita omasta hevosesta. Minusta ei vaan taida olla kisaamaan, eikä edes hyppimään kovin suuria esteitä. No mutta eihän se tarkoita, että tässä olisi kenenkään pakko lähteä kilpailemaann, voidaanhan me vaan omaksi iloksi hypellä pikkuisia esteitä, niikuin tähänkin asti. Laukka sillä vaatii vielä paljon työtä, se nyt oli tiedossakin, mutta nyt saatiin hyviä vinkkejä erilaisiin laukkaharjoituksiin.
Edellinen valmennuskertahan meillä sitten päättyi niin että Susku alkoi ontumaan alkuverryttelyn jälkeen ja se ilo loppui lyhyeen. Jalka ei ole tosin vieläkään täysin kunnossa. Haava kiusaa edelleen, mutta on jo paremmassa kunnossa. Täytyy vaan jatkaa hoitamista, että ollaan taas ensi lauantain valmennuksessa täydessä iskussa.
No mutta eihän se meidänkään reissu sitten tietysti ihan täydellisesti sujunut. Pois lähtiessä Susku ei suostunut millään mennä traileriin. Se seisoi jalat jäykkänä trailerin edessä, eikä liikahtanut senttiäkään. Ei vaikka meitä oli välillä viisi ihmistä sitä repimässä ja työntämässä. Se oli selvästi päättänyt, että ei halua mennäkään kotiin. Tunnin yrittämisen jälkeen se vihdoin käveli traikkuun. Minulla oli sen tunnin aikana jo mennyt monta kertaa hermot siihen elukkaan. Se kaikki hyvä fiilis, mikä ratsastuksen aikana tuli valui vähän niinkun hukkaan jästipää-hepan takia. Se on joskus ennenkin yrittänyt pistää vastaan traikkuun menemistä, mutta tämä oli ehdottomasti ennätys. No ensi viikolla toivottavasti saadaan se lastattua paremmalla menestyksellä. Toivoa ainakin sopii.

Kasvihuone alkaa olla tyhjillään, valmiina talveen. Tomaatteja vielä tulee jonkin verran. Yksi kurpitsa myös jo pelastettiin tulevilta yöpakkasilta. Ihan eka oma kurpitsa.

Lenkillä

Tänne ei kuulu mitään ihmeellistä. Päivät rullaa samaa tahtia eteenpäin. Hoitovapaa lähenee loppuaan ja melkein jo kuulen töiden kutsun. Eilen kävin päiväkodin vanhempainillassa. Ensi viikolla mennään lasten kanssa tutustumaan uuteen hoitopaikkaan ja täteihin.
Elukat voi hyvin. Mitä nyt Susku-hevonen on telonnut jalkansa johonkin ja seurauksena märkivä haava, jota täytyy nyt päivittäin hoitaa tai ainakin seurata ettei mene pahemmaksi. Launantaina olisi tarkoitus taluttaa heppa traileriin ja lähteä estevalmennukseen. Huh, jännittää!
Tänään koiran kanssa päivälenkillä nappasin kamerankin mukaan..

Kynttilöitä ja kipeä peukalo

Syyskuuta elellään, mutta vielä saa olla t-paita pällä päivisin ulkona. Mukavaa kun on lämmintä. Pakko myöntää tälläisenä kesäfanina että onhan näissä syyskuun pimeissä illoissakin se oma viehätyksensä. Koiran kanssa iltalenkillä ilmassa tuoksuu syksyltä, on hämärää ja kosteaa. Tänään sytytettiin ekaa kertaa esikoisen kanssa pari kynttilää olohuoneeseen palamaan. Aika kivan näköistä.

Julkisivuremontti on vihdoin valmis. Rakennustelineitä on jo alettu purkaatalon ympäriltä ja talo näyttää ulkoapäin ihan uudelta. Kotimme on siis oikeasti melkein 70 vuotta vanha, mutta julkisivu on nyt laitettu uusiksi jokaista lauta myöden. Vanha sisältä, mutta kuoret on uudet. Mukavaa kun remontti on taas edistynyt ja yksi iso urakka on saatu päätökseen. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Mieheni oli purkamassa niitä rakennustelineitä edellispäivänä ja putosi noin kolmen metrin korkeudelta maahan. Tuloksena oli kädet verillä ja turvonnut peukalo. Aika pienellä siis selvittiin. Ainahan sitä näissä tilanteissa tulee ajatelleeksi miten olisi voinut käydä. Samalla tuntee suurta kiitollisuutta ja helpotusta ettei niin käynyt. Peukalo on edelleen kuulema tosi kipeä, mutta henki vielä pihisee. Sehän on tärkeintä.