Kaamoksesta selviytymistä

Sain äidiltä eilen minun ja veljeni pari vanhaa pussilakanaa omilta lapsuusajoilta. Ihan aitoa retroa siis! Moni 80-luvun lapsi varmasti muistaa nämä. Nykyäänhän näitä kankaita on liikkeellä ompelijoilla, jotka sitten tekevät niistä usein esim. lasten vaatteita. Minä en raski kuitenkaan näitä uhrata mihinkään uusiokäyttöön. Pussilakanat ovat täysin puhtaita ja ehjiä. Väritkin säilyneet kivasti. En kuitenkaan aio kaapissa niitä pitää pölyttymässä, vaan aion pikimmiten ottaa ne omille lapsilleni käyttöön. Nämä olivat löytyneet sattumalta äidilta vaatekaapin perukoilta. Mieluisia yllätyksiä aina tällaiset.

Tänään oli lehdessä juttua kaamosväsymyksestä ja siitä kuinka yleistä se on, etenkin naisilla. En kyllä toisaalta ihmettele yhtään. Tuntuu että koko ajan on pimeää. Etenkin nyt se korostuu kun käy töissä. Aamulla saa lähteä pilkkopimeässä ajelemaan kohti työpaikkaa. Töistä kun pääsee, niin kohta on taas pimeää. Ei silti, minä en kyllä koe että tämä pimeys minun mielialaani vaikuttaisi. Tai ehkä en vaan myönnä sitä. Nyt minua ainakin piristää kynttilät ja kohta saa alkaa jo jouluvaloilla koristelemaan pihaa. Toiseksi saan voimaa tulevasta joulusta, pientä matkaakin ollaan suunniteltu alkuvuodeksi. Yritän siis positiivisella asenteella ja kaikilla mukavilla suunnitelmilla voittaa tämän kaamoksen ja pimeyden. Tänäänkin sytytin ulkolyhtyyn kynttilän viikonlopun kunniaksi.

Isi ♥

Tänään ollaan juhlittu isejä. Lapset olivat tietysti perinteisesti askarrelleet kukin oman korttinsa. Ihanaa kun kaksosetkin olivat päiväkodissa tehneet omin pikku kätösin hellyttävät kortit meidän iskälle. Päivällä käytiin syömässä ja illalla olisi tarkoitus vielä viettää leffailtaa esikoisen toiveesta.

Omaa iskääkin kävin moikkaamassa pikaisesti. Erilainen isänpäivä tämä jotenkin kuitenkin nyt oli minulle. Vähän sellainen surullinenkin. Oma isäni sairastaa parantumatonta neurologista sairautta, joka on jo valitettavasti edennyt aika pitkälle. Nyt viimeisen viikon aikana hänen kuntonsa on jotenkin romahtanut täysin. Kävely alkaa olla vaikeaa, pääkin ei enää toimi ihan niikuin pitäisi. Ottaen huomioon, että kesällä olimme vielä Turun saaristossa isän kanssa pyöräretkellä, jossa siis pyöräiltiin kymmeniä kilometrejä. Nyt tuntuu että kaikki voima on isästäni poissa. Jotenkin tuntuu että hän on vähän kuin eri ihminen. Tänään kun häntä katselin niin tuntuu että isä on vanhentunutkin ainakin kymmenen vuotta. Isäni on aina ollut rauhallinen, joskin jääräpää kuitenkin. Nyt hän on ollut kuluneen viikon aikana toisinaan sekava, levoton ja jopa agressiivinenkin. Luulisi että jo työni puolesta olisi helppo ymmärtää tälläistä sairautta. Pakko kuitenkin myöntää että kun omalle kohdalle sattuu, niin ei ole mukavaa katsoa vierestä kun oma isä taistelee sairautta vastaan. Toivotaan nyt kuitenkin että tilanne tästä vielä muuttuu parempaan suuntaan. Isä on ilmeisesti menossa sairaalaan neurologiselle osastolle vähäksi aikaa, jossa yritetään kartoittaa tilannetta ja saada lääkityksellä isää parempaan kuntoon. Olisi mukavaa jos isä saisi takaisin liikuntakyvyn tai edes muistin. Nyt tuntuu että häneltä on viety pienessä ajassa molemmat.
Vähän surullisten ajatusten saattelemana toivotan kuitenkin kaikille iseille oikein ihanaa isänpäivän jatkoa!
Yhden ystävän facebook-päivitystä lainaten " Isän turva on lapsen tarpeista voimakkain"

Marraskuu

Olipas se lokakuu. Voisi sanoa että onneksi on marraskuu. Viime kuuhun mahtui hevosonnettomuuksia, työhön paluuta, juhlintaa ystävien kanssa, vauvakutsua. Varsin tapahtumarikas kuukausi siis takana. Nyt salaa odottelen ihan vähän jo joulua. Olen jo hankkinut lapsille kaksi joulukalenteriakin. Eilen aloin jo hiukan suunnittelemaan tulevia joulukortteja. Se on aina mukavaa etsiä erilaisia ideoita ja malleja itsetehdyistä korteista. Siinä sitten yrittää suunnitella oman näköistä korttia. Minä en ole mikään askartelu- ihminen. En todellakaan. Silti olen päättänyt että joulukortit haluan askarrella itse joka vuosi. Eihän niiden tarvitse ihmeellisiä olla, kun voittaa jo valmiit kaupan kortit mennen tullen. En halua alkaa hössöttämään vielä mitenkään joulusta, mutta se ajatus lämmittää, että joulu on jo oikeasti aika lähellä. Pakkaset ja lumikin olisi jo tervetulleita. Muuten ei niin väliä, mutta meillä on kaikki paikat ihan kuran peitossa. Uskon että hevoset myös toivoo jo pakkasia. Nyt ne seisoo savisessa tarhassa päivästä toiseen. Omat kengätkin on aina ihan saviset ja sitten sitä savea on kohta sisälläkin.
Elämä on muuttunut vähän kiireisemmäksi kun aloitin työt. Se nyt oli arvattavissakin, mutta silti tuntuu että pää on välillä pyörällä kun yrittää saada tätä arkea rullaamaan. Täälläkään en näytä ehtivän käymään niin usein kuin haluaisin. Sen oman ajan löytäminen ratsasteluun ja koiran kanssa lenkkeilyyn tuntuu nyt usein olevan vaikeaa. Töiden jälkeen illat ovat niin lyhyet, että aikaa ei tahdo jäädä yhtään ylimääräistä. Ja sitten kello on jo niin paljon että täytyy mennä nukkumaan.
Tänään onnistuin kuitenkin tekemään itselleni kiireettömän aamun. Rauhaisa aamupala perheen kanssa. Tai esikoinen ei ollut paikalla. Hän on partioleirillä. Lasten kanssa puuhastelua ja lehden lukua. Aamupalan jälkeen lähdin maastolenkille Suskun kanssa. Se on vaan niin parasta mitä voi olla.