Tiistaikerho

Ollaan käyty syksyn aikana pienempien lasten kanssa paikallisessa seurakunnan kerhossa. Tiistaikerhossa. Aluksia ihan vaan sen vuoksi paikalle mentiin kannatettaaksemme paikallista kylätoimintaa. Tämä on pieni kylä ja aika harvoin täällä mitään järjestetään, niin mukavaa kun kerrankin ihan lähellä jotain tapahtuu. Polkupyörällä ollaan joka kerta menty paikalle,sen verran lähellä tuo paikka meitä on. No siellähän on ollut tosi mukavaa. Suurin osa kerhossa kävijöistä on vanhempia tätejä, jotka ovat eläkkeellä. Paikalla on myös lasten päiväkerho, joten lapsillakin on aina ympärillä seuraa ja leikkikavereita. Tähän mennessä ollaan lenkkeilty, leivottu, askarreltu, huovutettu, maalattu, katsottu vanhoja valokuvia ja viimeksi istutettiin kukkasipuleitakin. Varsin mukavaa puuhaa siis ja sellaista mitä ei kotona tule melkein ikinä itse tehtyä. Tuolla kerhossa on lupa ja aikaa mukavalle tekemiselle, johon lapsetkin saavat osallistua.  Lopuksi juodaan aina kahvit. Meillä olisi tarkoitus vielä loppuvuotena tehdä ainakin havukransseja ja joulukortteja ja leipoa joulupipareita. Lapsille on vielä usein järjestetty erilaisia leikkejä. Kerran pääsivät mukaan kuuntelemaan kun täti luki kerholaisille satua. Tosi mukavasti he jaksoivat kuunnella ja muutenkin osallistuvat kivasti kerhon toimintaan. Leluja on paljon aina saatavilla, joten viihtyminen on taattu.

Ikäviä juttuja

Oih ja voih. Taas on ollut hevoshuolia kerrakseen täällä päin. Tuntuu että niitä on nyt tänä vuonna riittänyt ihan jo liikaakin. Kesällähän meiltä kuoli pikkuinen Minni-poni tapaturmaisesti ja lauantaina oli lähellä ettei samoin käynyt rakkaalle Susku-hepalle. Lähdimme aamulla Suskun kanssa matkaratsastuskisoihin. Sen kanssa on viime aikoina ollut jonkin verran ongelmia traileriin lastauksen kanssa, mutta nyt ei ollut juuri mitään. Hevonen käveli kiltisti traileriin ja päästiin ajoissa matkaan. Kilpailut sujui hienosti  ja saatiin hyväksytty suoritus. Ratsastettiin 19km ja kivaa oli siihen asti.
Pois lähtiessä se sitten tapahtui. Hevonen oli trailerissa ja kaikki oli jo valmiina kotimatkaa varten. Viimeksi vielä kurkistin traileriin ja siinäpä se. Hevonen oli trailerissa ollessaan hypännyt pystyyn ja oli juuttunut etujaloistaan trailerin etupuomiin. Siinä se viisisataa kiloa makasi rautaputken päällä takajalat ilmassa. Hevoselta alkoi äkkiä voimat loppumaan ja se alkoi luovuttamaan. Onneksi eläinlääkäri oli jo valmiiksi kilpailuiden takia paikalla. Hevonen sai kipulääkettä ja rauhoittavaa. Palokunta soitettiin paikalle ja saivat katkaistua rautaputket trailerista. Hevonen oli aivan loppu, mutta muuten sillä ei ulkoisia vammoja ollut. Hevosta seurailtiin tapahtuman jälkeen, mutta vointi vaikutti ihan normaalilta. Kipulääkettä saatiin kotiin. Aivan hirveä tapaus, mutta parasta tietenkin että kaikki päättyi hyvin. Ikävä puoli tässä nyt oli se että traileri ei ollut minun omani. Se vaatii nyt pikaista korjausta sisältä, jotta se saadaan taas käyttökuntoon. Pari yötä on mennyt taas valvoessa ja kelattua läpi tapahtumia. Se miksi hevonen on hypännyt trailerissa puomin päälle ei selviä koskaan.Entä jos se tekee sen joskus uudestaankin? Hevoselle tuskin jäi mitään traumoja, koska hetkeä myöhemmin se käveli toiseen traileriin, millä se sitten tuotiin kotiin. Minulle kuitenkin jäi kammo. Miksi meille taas kävi jotain näin ikävää? Tuntuu että aina kun iloitsen jostain, niin heti perään seuraa jotain ikävää. Siis koskee nyt näitä hevosia. En tiedä uskallanko enää käydä hevoseni kanssa missää trailerilla. Niin kovin haluaisin käydä sen kanssa valmennuksissa ja ehkä joissain pikkukisoissakin tai näyttelyissä, mutta tällä hetkellä en taida uskaltaa. En ainakaan lainaa enää koskaan kenenkään toisen traileria. Ostan oman sitten joskus. Ehkä.