Omaa iskääkin kävin moikkaamassa pikaisesti. Erilainen isänpäivä tämä jotenkin kuitenkin nyt oli minulle. Vähän sellainen surullinenkin. Oma isäni sairastaa parantumatonta neurologista sairautta, joka on jo valitettavasti edennyt aika pitkälle. Nyt viimeisen viikon aikana hänen kuntonsa on jotenkin romahtanut täysin. Kävely alkaa olla vaikeaa, pääkin ei enää toimi ihan niikuin pitäisi. Ottaen huomioon, että kesällä olimme vielä Turun saaristossa isän kanssa pyöräretkellä, jossa siis pyöräiltiin kymmeniä kilometrejä. Nyt tuntuu että kaikki voima on isästäni poissa. Jotenkin tuntuu että hän on vähän kuin eri ihminen. Tänään kun häntä katselin niin tuntuu että isä on vanhentunutkin ainakin kymmenen vuotta. Isäni on aina ollut rauhallinen, joskin jääräpää kuitenkin. Nyt hän on ollut kuluneen viikon aikana toisinaan sekava, levoton ja jopa agressiivinenkin. Luulisi että jo työni puolesta olisi helppo ymmärtää tälläistä sairautta. Pakko kuitenkin myöntää että kun omalle kohdalle sattuu, niin ei ole mukavaa katsoa vierestä kun oma isä taistelee sairautta vastaan. Toivotaan nyt kuitenkin että tilanne tästä vielä muuttuu parempaan suuntaan. Isä on ilmeisesti menossa sairaalaan neurologiselle osastolle vähäksi aikaa, jossa yritetään kartoittaa tilannetta ja saada lääkityksellä isää parempaan kuntoon. Olisi mukavaa jos isä saisi takaisin liikuntakyvyn tai edes muistin. Nyt tuntuu että häneltä on viety pienessä ajassa molemmat.
Vähän surullisten ajatusten saattelemana toivotan kuitenkin kaikille iseille oikein ihanaa isänpäivän jatkoa!
Yhden ystävän facebook-päivitystä lainaten " Isän turva on lapsen tarpeista voimakkain"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti