Isi ♥

Tänään ollaan juhlittu isejä. Lapset olivat tietysti perinteisesti askarrelleet kukin oman korttinsa. Ihanaa kun kaksosetkin olivat päiväkodissa tehneet omin pikku kätösin hellyttävät kortit meidän iskälle. Päivällä käytiin syömässä ja illalla olisi tarkoitus vielä viettää leffailtaa esikoisen toiveesta.

Omaa iskääkin kävin moikkaamassa pikaisesti. Erilainen isänpäivä tämä jotenkin kuitenkin nyt oli minulle. Vähän sellainen surullinenkin. Oma isäni sairastaa parantumatonta neurologista sairautta, joka on jo valitettavasti edennyt aika pitkälle. Nyt viimeisen viikon aikana hänen kuntonsa on jotenkin romahtanut täysin. Kävely alkaa olla vaikeaa, pääkin ei enää toimi ihan niikuin pitäisi. Ottaen huomioon, että kesällä olimme vielä Turun saaristossa isän kanssa pyöräretkellä, jossa siis pyöräiltiin kymmeniä kilometrejä. Nyt tuntuu että kaikki voima on isästäni poissa. Jotenkin tuntuu että hän on vähän kuin eri ihminen. Tänään kun häntä katselin niin tuntuu että isä on vanhentunutkin ainakin kymmenen vuotta. Isäni on aina ollut rauhallinen, joskin jääräpää kuitenkin. Nyt hän on ollut kuluneen viikon aikana toisinaan sekava, levoton ja jopa agressiivinenkin. Luulisi että jo työni puolesta olisi helppo ymmärtää tälläistä sairautta. Pakko kuitenkin myöntää että kun omalle kohdalle sattuu, niin ei ole mukavaa katsoa vierestä kun oma isä taistelee sairautta vastaan. Toivotaan nyt kuitenkin että tilanne tästä vielä muuttuu parempaan suuntaan. Isä on ilmeisesti menossa sairaalaan neurologiselle osastolle vähäksi aikaa, jossa yritetään kartoittaa tilannetta ja saada lääkityksellä isää parempaan kuntoon. Olisi mukavaa jos isä saisi takaisin liikuntakyvyn tai edes muistin. Nyt tuntuu että häneltä on viety pienessä ajassa molemmat.
Vähän surullisten ajatusten saattelemana toivotan kuitenkin kaikille iseille oikein ihanaa isänpäivän jatkoa!
Yhden ystävän facebook-päivitystä lainaten " Isän turva on lapsen tarpeista voimakkain"

Marraskuu

Olipas se lokakuu. Voisi sanoa että onneksi on marraskuu. Viime kuuhun mahtui hevosonnettomuuksia, työhön paluuta, juhlintaa ystävien kanssa, vauvakutsua. Varsin tapahtumarikas kuukausi siis takana. Nyt salaa odottelen ihan vähän jo joulua. Olen jo hankkinut lapsille kaksi joulukalenteriakin. Eilen aloin jo hiukan suunnittelemaan tulevia joulukortteja. Se on aina mukavaa etsiä erilaisia ideoita ja malleja itsetehdyistä korteista. Siinä sitten yrittää suunnitella oman näköistä korttia. Minä en ole mikään askartelu- ihminen. En todellakaan. Silti olen päättänyt että joulukortit haluan askarrella itse joka vuosi. Eihän niiden tarvitse ihmeellisiä olla, kun voittaa jo valmiit kaupan kortit mennen tullen. En halua alkaa hössöttämään vielä mitenkään joulusta, mutta se ajatus lämmittää, että joulu on jo oikeasti aika lähellä. Pakkaset ja lumikin olisi jo tervetulleita. Muuten ei niin väliä, mutta meillä on kaikki paikat ihan kuran peitossa. Uskon että hevoset myös toivoo jo pakkasia. Nyt ne seisoo savisessa tarhassa päivästä toiseen. Omat kengätkin on aina ihan saviset ja sitten sitä savea on kohta sisälläkin.
Elämä on muuttunut vähän kiireisemmäksi kun aloitin työt. Se nyt oli arvattavissakin, mutta silti tuntuu että pää on välillä pyörällä kun yrittää saada tätä arkea rullaamaan. Täälläkään en näytä ehtivän käymään niin usein kuin haluaisin. Sen oman ajan löytäminen ratsasteluun ja koiran kanssa lenkkeilyyn tuntuu nyt usein olevan vaikeaa. Töiden jälkeen illat ovat niin lyhyet, että aikaa ei tahdo jäädä yhtään ylimääräistä. Ja sitten kello on jo niin paljon että täytyy mennä nukkumaan.
Tänään onnistuin kuitenkin tekemään itselleni kiireettömän aamun. Rauhaisa aamupala perheen kanssa. Tai esikoinen ei ollut paikalla. Hän on partioleirillä. Lasten kanssa puuhastelua ja lehden lukua. Aamupalan jälkeen lähdin maastolenkille Suskun kanssa. Se on vaan niin parasta mitä voi olla.

Tiistaikerho

Ollaan käyty syksyn aikana pienempien lasten kanssa paikallisessa seurakunnan kerhossa. Tiistaikerhossa. Aluksia ihan vaan sen vuoksi paikalle mentiin kannatettaaksemme paikallista kylätoimintaa. Tämä on pieni kylä ja aika harvoin täällä mitään järjestetään, niin mukavaa kun kerrankin ihan lähellä jotain tapahtuu. Polkupyörällä ollaan joka kerta menty paikalle,sen verran lähellä tuo paikka meitä on. No siellähän on ollut tosi mukavaa. Suurin osa kerhossa kävijöistä on vanhempia tätejä, jotka ovat eläkkeellä. Paikalla on myös lasten päiväkerho, joten lapsillakin on aina ympärillä seuraa ja leikkikavereita. Tähän mennessä ollaan lenkkeilty, leivottu, askarreltu, huovutettu, maalattu, katsottu vanhoja valokuvia ja viimeksi istutettiin kukkasipuleitakin. Varsin mukavaa puuhaa siis ja sellaista mitä ei kotona tule melkein ikinä itse tehtyä. Tuolla kerhossa on lupa ja aikaa mukavalle tekemiselle, johon lapsetkin saavat osallistua.  Lopuksi juodaan aina kahvit. Meillä olisi tarkoitus vielä loppuvuotena tehdä ainakin havukransseja ja joulukortteja ja leipoa joulupipareita. Lapsille on vielä usein järjestetty erilaisia leikkejä. Kerran pääsivät mukaan kuuntelemaan kun täti luki kerholaisille satua. Tosi mukavasti he jaksoivat kuunnella ja muutenkin osallistuvat kivasti kerhon toimintaan. Leluja on paljon aina saatavilla, joten viihtyminen on taattu.

Ikäviä juttuja

Oih ja voih. Taas on ollut hevoshuolia kerrakseen täällä päin. Tuntuu että niitä on nyt tänä vuonna riittänyt ihan jo liikaakin. Kesällähän meiltä kuoli pikkuinen Minni-poni tapaturmaisesti ja lauantaina oli lähellä ettei samoin käynyt rakkaalle Susku-hepalle. Lähdimme aamulla Suskun kanssa matkaratsastuskisoihin. Sen kanssa on viime aikoina ollut jonkin verran ongelmia traileriin lastauksen kanssa, mutta nyt ei ollut juuri mitään. Hevonen käveli kiltisti traileriin ja päästiin ajoissa matkaan. Kilpailut sujui hienosti  ja saatiin hyväksytty suoritus. Ratsastettiin 19km ja kivaa oli siihen asti.
Pois lähtiessä se sitten tapahtui. Hevonen oli trailerissa ja kaikki oli jo valmiina kotimatkaa varten. Viimeksi vielä kurkistin traileriin ja siinäpä se. Hevonen oli trailerissa ollessaan hypännyt pystyyn ja oli juuttunut etujaloistaan trailerin etupuomiin. Siinä se viisisataa kiloa makasi rautaputken päällä takajalat ilmassa. Hevoselta alkoi äkkiä voimat loppumaan ja se alkoi luovuttamaan. Onneksi eläinlääkäri oli jo valmiiksi kilpailuiden takia paikalla. Hevonen sai kipulääkettä ja rauhoittavaa. Palokunta soitettiin paikalle ja saivat katkaistua rautaputket trailerista. Hevonen oli aivan loppu, mutta muuten sillä ei ulkoisia vammoja ollut. Hevosta seurailtiin tapahtuman jälkeen, mutta vointi vaikutti ihan normaalilta. Kipulääkettä saatiin kotiin. Aivan hirveä tapaus, mutta parasta tietenkin että kaikki päättyi hyvin. Ikävä puoli tässä nyt oli se että traileri ei ollut minun omani. Se vaatii nyt pikaista korjausta sisältä, jotta se saadaan taas käyttökuntoon. Pari yötä on mennyt taas valvoessa ja kelattua läpi tapahtumia. Se miksi hevonen on hypännyt trailerissa puomin päälle ei selviä koskaan.Entä jos se tekee sen joskus uudestaankin? Hevoselle tuskin jäi mitään traumoja, koska hetkeä myöhemmin se käveli toiseen traileriin, millä se sitten tuotiin kotiin. Minulle kuitenkin jäi kammo. Miksi meille taas kävi jotain näin ikävää? Tuntuu että aina kun iloitsen jostain, niin heti perään seuraa jotain ikävää. Siis koskee nyt näitä hevosia. En tiedä uskallanko enää käydä hevoseni kanssa missää trailerilla. Niin kovin haluaisin käydä sen kanssa valmennuksissa ja ehkä joissain pikkukisoissakin tai näyttelyissä, mutta tällä hetkellä en taida uskaltaa. En ainakaan lainaa enää koskaan kenenkään toisen traileria. Ostan oman sitten joskus. Ehkä.

Elämää ei sen enempää

Blaah, vettä sataa ulkona ja muutenkin tuntuu jo niin syksyltä. Tuntuu jo että kesäheltaistäkin on jo kuisuus aikaa. Mulle sopisi ihan hyvin että nyt alkaisi uusi kesä, eikä pitkää talvea. No kaipa tähänkin taas tottuu ja se on kivaa että kohta voi alkaa odottaa joulua. Joulu on ihanaa aikaa, se on ihan mun juttu.
Uskokaa tai älkää, täällä on taas yksi ihminen, joka kärsii kipeästä peukalosta. Tällä kertaa se ei ole mieheni, vaan rakas lapseni 2,5v. Lauantaina olivat iskän kanssa ulkoilemassa, kun kaksoset olivat menneet leikkimään vajaan. Siellä oli sitten iso pajavasara tipahtanut pojan sormelle, niin että sormen pää oli murtunut ja yksi ommelkin tarvittiin että sormi saatiin kurottua takaisin kiinni. Huoh! Kaikkea sitä nyt sattuukin.

Minä olin sillä aikaa estevalmennuksessa Suskun kanssa kun isä ja poika istuivat päivystyksessä. Jos kotona ei mennyt ihan putkeen, niin meillä hevosen kanssa sujui hyvin! Susku hyppäsi hienosti. Oli innostunut, reipas ja kuuliainen. Sen hyppytyyliä js luonnetta kehuttiin kovasti.  Olisi jopa varteenotettava vaihtoehto ihan estekisoihinkin. Minä tietysti huuli pyöreänä kuuntelin ja ihmettelin, miten mun vaatimattomasta puskaratsusta nyt niin hieno hevonen on tullut. Todella kiva tietysti kuulla tuollaisia asioita omasta hevosesta. Minusta ei vaan taida olla kisaamaan, eikä edes hyppimään kovin suuria esteitä. No mutta eihän se tarkoita, että tässä olisi kenenkään pakko lähteä kilpailemaann, voidaanhan me vaan omaksi iloksi hypellä pikkuisia esteitä, niikuin tähänkin asti. Laukka sillä vaatii vielä paljon työtä, se nyt oli tiedossakin, mutta nyt saatiin hyviä vinkkejä erilaisiin laukkaharjoituksiin.
Edellinen valmennuskertahan meillä sitten päättyi niin että Susku alkoi ontumaan alkuverryttelyn jälkeen ja se ilo loppui lyhyeen. Jalka ei ole tosin vieläkään täysin kunnossa. Haava kiusaa edelleen, mutta on jo paremmassa kunnossa. Täytyy vaan jatkaa hoitamista, että ollaan taas ensi lauantain valmennuksessa täydessä iskussa.
No mutta eihän se meidänkään reissu sitten tietysti ihan täydellisesti sujunut. Pois lähtiessä Susku ei suostunut millään mennä traileriin. Se seisoi jalat jäykkänä trailerin edessä, eikä liikahtanut senttiäkään. Ei vaikka meitä oli välillä viisi ihmistä sitä repimässä ja työntämässä. Se oli selvästi päättänyt, että ei halua mennäkään kotiin. Tunnin yrittämisen jälkeen se vihdoin käveli traikkuun. Minulla oli sen tunnin aikana jo mennyt monta kertaa hermot siihen elukkaan. Se kaikki hyvä fiilis, mikä ratsastuksen aikana tuli valui vähän niinkun hukkaan jästipää-hepan takia. Se on joskus ennenkin yrittänyt pistää vastaan traikkuun menemistä, mutta tämä oli ehdottomasti ennätys. No ensi viikolla toivottavasti saadaan se lastattua paremmalla menestyksellä. Toivoa ainakin sopii.

Kasvihuone alkaa olla tyhjillään, valmiina talveen. Tomaatteja vielä tulee jonkin verran. Yksi kurpitsa myös jo pelastettiin tulevilta yöpakkasilta. Ihan eka oma kurpitsa.

Lenkillä

Tänne ei kuulu mitään ihmeellistä. Päivät rullaa samaa tahtia eteenpäin. Hoitovapaa lähenee loppuaan ja melkein jo kuulen töiden kutsun. Eilen kävin päiväkodin vanhempainillassa. Ensi viikolla mennään lasten kanssa tutustumaan uuteen hoitopaikkaan ja täteihin.
Elukat voi hyvin. Mitä nyt Susku-hevonen on telonnut jalkansa johonkin ja seurauksena märkivä haava, jota täytyy nyt päivittäin hoitaa tai ainakin seurata ettei mene pahemmaksi. Launantaina olisi tarkoitus taluttaa heppa traileriin ja lähteä estevalmennukseen. Huh, jännittää!
Tänään koiran kanssa päivälenkillä nappasin kamerankin mukaan..

Kynttilöitä ja kipeä peukalo

Syyskuuta elellään, mutta vielä saa olla t-paita pällä päivisin ulkona. Mukavaa kun on lämmintä. Pakko myöntää tälläisenä kesäfanina että onhan näissä syyskuun pimeissä illoissakin se oma viehätyksensä. Koiran kanssa iltalenkillä ilmassa tuoksuu syksyltä, on hämärää ja kosteaa. Tänään sytytettiin ekaa kertaa esikoisen kanssa pari kynttilää olohuoneeseen palamaan. Aika kivan näköistä.

Julkisivuremontti on vihdoin valmis. Rakennustelineitä on jo alettu purkaatalon ympäriltä ja talo näyttää ulkoapäin ihan uudelta. Kotimme on siis oikeasti melkein 70 vuotta vanha, mutta julkisivu on nyt laitettu uusiksi jokaista lauta myöden. Vanha sisältä, mutta kuoret on uudet. Mukavaa kun remontti on taas edistynyt ja yksi iso urakka on saatu päätökseen. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Mieheni oli purkamassa niitä rakennustelineitä edellispäivänä ja putosi noin kolmen metrin korkeudelta maahan. Tuloksena oli kädet verillä ja turvonnut peukalo. Aika pienellä siis selvittiin. Ainahan sitä näissä tilanteissa tulee ajatelleeksi miten olisi voinut käydä. Samalla tuntee suurta kiitollisuutta ja helpotusta ettei niin käynyt. Peukalo on edelleen kuulema tosi kipeä, mutta henki vielä pihisee. Sehän on tärkeintä.